Kyllastyin taysin omaan negatiivisuuteeni. On kertakaikkisen masentavaa kirjoittaa edellisten postausten kaltaisia valitusvirsia, ja voin vain kuvitella, miten ahdistavaa niita teksteja on ollut lukea. Pahoitteluni. Tanaan keskityn Uuden Mantereen hyviin puoliin.

Hyvantuuliset ihmiset on ilmio, jota en koskaan ole sietanyt erityisen hyvin. Ylenpalttinen ystavallisyys ja levat hymyt ovat lahinna aiheuttaneet ahdistusta ja suoranaista kettuuntumista, koska suomalainen on kasvatettu uskomaan tamankaltaisten ihmisten olevan eparehellisia ja kaksinaamaisia yksiloita. Silla eihan kukaan voi olla niin iloinen. Vasta asuttuani small talkin luvatussa maassa hiukan pidempaan ymmarsin, etta jotkut voivat olla aidosti hyvalla tuulella ja kiinnostuneita siita, mita silla toisella, vahemman iloisella suomalaisella, on sanottavana. Se on sitten eri juttu, etta pidetaanko niita lupauksia lounaasta ensi viikolla. Kesti useita viikkoja ennen kuin uskoin, kun joku kehui vaatteitani, kampaustani tai mita tahansa itseeni liittyvaa. Teille skeptisille amerikkalaisen kulttuurin vihaajille: iloinen ihminen, joka sanoo aaneen, jos pitaa asustasi tai - herraisa - jopa sinusta ihmisena, ei valttamatta valehtele! Ja kun joku kysyy "Miten menee?", toinen voi vastata siihen "Ihan jees, miten itellas?", hakeltymatta siita, etta joku vieras haluaa olla kohtelias ja ystavallinen. Mina olen oppinut pitamaan tasta ilmiosta. Vaan tuskinpa menee montaakaan viikkoa kotimaassa, kunnes olen taas omaksunut sen "Jata mut rauhaan niin makin jatan sut" -mentaliteetin, joka tekee meista Jumalaa pelkaavia, kunnollisia suomalaisia.

Avoimet ovet on tapa, joka jai Suomessa esihistoriaan jo vuosikymmenia sitten. Kannettavien puhelinlaitteiden avulla suomalaiset ovat kivuttomasti paasseet eroon odottamattomista vieraista, joille viela 1990-luvulla oli ihan oma kahvi (kaikki muistaa Gevalian). Kukaan ei vahingossakaan soita ovikelloa ilman varoitussoittoa. Voi, kuinka asiat ovat toisin tassa kamalan sosiaalisessa maassa. En tietenkaan mene vannomaan, etta tilanne on sama jokaisen perheen kohdalla, mutta ainakin omassa irlantilaissuvussani kaytanto on se, etta ovesta paukkaa sisaan populaa hyvinkin tiiviiseen tahtiin ja toisinaan hyvinkin aanekkaasti. Sitten raivataan jaakaappi, juodaan pari bissea ja lahdetaan, kun huvittaa. Voi sita tottumattoman suomalaisen ahdistusta, kun ei saa itse paattaa, kuka tulee kaymaan ja koska. Mutta tastakin ilmiosta olen oppinut pitamaan, lahinna ehka siksi, etta kotona Espoon metsissa meilla ei juuri koskaan kay vieraita. Eihan siella tilaa ole, ja sijaintikin on niin sanotusti idyllinen, mutta olisi kylla joskus kiva saada yllatysvieraita. Paitsi aikaisin aamulla tai heti koulun jalkeen tai myohaan illalla. Ja viikonloppunakin olisi hyva soittaa etukateen. Ehka pidan avoimista ovista, koska tiedan, etta niita tarvitsee sietaa vain kolme kuukautta.

Kaikki on hyvin. Aurinko paistaa ja huomenna on itsenaisyyspaiva. Ulkona voi taas hengittaa, kun kosteus on takaisin siedettavalla tasolla. Vaan ei huolta, loydan varmasti piakkoin jotain, josta valittaa.