Tai Kissimmee. Taalla ollaan taas muutamaa alytonta kokemusta rikkaampana. Saavuin eilen tanne Orlandon kupeeseen puolenpaivan aikaan, ja ikuisuudelta tuntuneen etsimisen jalkeen loysin tan hotelli- ja hostellihelvetin joukosta omani. Ja kehen tormaan heti ensimmaisena? Piripaahan. Silla on joku hoito taalla. Ja mika on ensimmainen neuvo, jonka kuulen? Ala ui tossa jarvessa, siella on alligaattoreita. Ja kun nyt itse olen niita omin silmin nahnyt, vakuutan, ettei tarvii toista kertaa kieltaa. Kavin siina sitten syomassa Taco Bellissa quesadillan (nam) ja hetken aikaa pohdittuani ajoin Florida Mall -ostarille. Se ja sen parkkipaikka oli niin kasittamattoman kokoisia (talla tarkoita suuuuria) etten ensin edes tajunnut olevani oikeassa paikassa. Sain auton parkkiin ja astuin sisaan. Hitto. Olin kylla kuullut etukateen monesti etta Amerikassa kaikki on suurta, mutta etta kaikki ja nain perkeleen suurta. Siis kaikki. Ostin kaks CD:ta, joista toinen oli aidon sijaan joku jousikvartettitribuutti. Taman huomasin tietysti siina vaiheessa, kun kuuntelin sita autossa. Kirosin kaks tai kolme kertaa, katoin kantta ja siinahan se kissan kokoisilla kirjaimilla seisoi: String Orchestra Tribute to Daughtry (tai jotain sinnepain). No ainakin se kantri oli oikeeta kantria. Jota oon kuunnellu aivan sikana ja jota lovetan ihan kympilla. Loppuillan haahuilin hostellilla, kavin kaupassa ja katoin Piripaan ja muiden kanssa kauhuleffaa.

Tanaan kympin aikaan lahdin Universal Studioille. Hitto. Hitto. Vietin siella seitseman tuntia kavellen, ihmetellen, laitteissa hengaillen, kuvia ottaen ja liikaa rahaa kuluttaen (kevyesti sain kaikkiaan noin $200 menee), enka vielakaan tajua sita kaikkea. En ees tieda mista alottaisin. Sanoinko jo etta kaikki on suurta? Hitto. No okei, nain Terminator 2:3D-show'n, Shrek 4D-show'n (paras ikina!), Earthquaken ja Twisterin. Ja kai jotain muitakin, ei pysty ajattelee. Ja kun sanon etta nain, niin tarkoitan etta koin koska ne on ihan kasittamattomia esityksia. Ja kaikki ihan vimpan paalle; laitteiden tyontekijat on enemmankin nayttelijoita pukuineen kaikkineen ja kaikki toimii niin sujuvasti ettei mihinkaan tarvinnu venaa kovin pitkaan. Voisin yrittaa selittaa sita koko paivan enka siltikaan osais kertoa, millanen kokemus tanpaivanen retki oli. Enka edes kayny Islands of Adventure -alueella ollenkaan. Hitto. Sanonpa vaan, etta olisin tarvinnut sinne jonkun, kenen kanssa jakaa koko elamys. Nyt on hirveen vaikee tajuta etta oon ollu tollasessa paikassa. Ja kun sanon joku, kyseessa on yksi tietty henkilo.

No sitten ajoin takasin, ja alle kilometrin paassa hostellilta melkein romutin mun Impalan. Se on mun auto. Olin vaihtamassa kaistaa ja sielta tuli biili kuolleesta pisteesta melkein peraan. Onneks naa automaattivaihteiset pysahtyy ku seinaan eika mitaan tapahtunu, mita nyt sain vahan toottayksia ja paanpudistuksia ja arsyyntyneita katseita. Ja mun edessa olevan auton takapenkkilaiselta lohduttavan hymyn ja hitaat suun liikkeet: It's ok, it's alright. Helpotti.

Nyt tarviin ruokaa. Studioilla oli niin sikahinnat joka paikassa (vesipullo torkeet $2.75!) etta soin vaan aamupalan/lounaan (pretzelin juustokastikkeella, nam) ja nyt kurnii masussa. Pizza Hut onneks tossa kulman takana.

Yritan huomenna saada aikaseks listan amerikkalaisista ilmioista. Jos ei ehdi niin tulee myohemmin. Nakyy.