Joulu oli vähän haikea. Kun varattiin lippuja elokuussa, ajattelin, että mähän vihaan joulua joka tapauksessa eli ihan sama missä sen vietän. Sitten tuli esijoulujuhlat iskän luona, ja totesin, että todennäköisesti tulee olemaan tosi outoa olla poissa kotoa jouluna. Tulee varmaan vähän ikävä. No kaikki arvailut meni pieleen. Oli aivan järkyttävän kauhea olo kolme päivää putkeen. Kaikki jouluvalmistelut tuntui ihan vierailta ja oli ikävä omia ihmisiä. Juostiin juhlissa ja kokoontumisissa joka päivä, ja aina ne oli täynnä tuntemattomia ihmisiä, joille olisi kai pitänyt keksiä jotain sanottavaakin. Pilasin murjottelullani ja itkullani Joelta joulun, ja taas vaihteeksi kaikki pitää mua salettiin ihan outona.

Oli mulla kuitenkin välillä ihan kivaakin. Kun juhlissa väki väheni, tunnelma tiheni, ja sitten minäkin uskalsin vähän puhua. Jännä, miten mä muutun, kun oon täällä. Tietysti kieli on vieras ja ihmiset sitäkin vieraampia, mutta jotenkin koko persoona muuttuu ja tuntemattomille puhuminen on hirveän vaikeaa. Jos joku kysyy multa jotain, niin tietysti vastaan, ja keskustelen myös tosi mielelläni esim. matkailusta ja Suomesta, mutta small talk multa ei luonnistu sitten millään. Mä en osaa puhua asioista, joista en oo kiinnostunut. Toisaalta oon kyllä huomannut, että ihmiset puhuu täällä ihan samoista asioista kuin Suomessakin. Yllätys yllätys. Kukaan mun tapaamista ihmisistä ei oo ylipirteä tai teeskentelevä. Puheliaita ja sosiaalisia kyllä. On ihmisiä, joiden kanssa mun on helppo olla ja jutella, ja sitten on niitä, joiden pelkkä läsnäolo saa mut mykäksi. Kai sitä vieläkin jotenkin alitajuisesti pelkää, että sanoo väärin eikä kukaan ymmärrä ja kun sitten kuitenkin sanoo jotain, sitä miettii liikaa ja sitten mokaa, ja lopulta tekee vielä vähemmän mieli sanoa kenellekään mitään. Mikä tietysti johtaa siihen, että ihmiset alkaa kysellä, miksi oon niin hiljainen, ja se tietysti hiljentää vielä tehokkaammin. Puhumattakaan siitä, että vaikka tajuan useimmat vitsit ja sanaleikit, en uskalla laukoa niitä itse, koska pelkään että mut ymmärretään väärin tai otetaan liian vakavasti - kun puhuu vähän, sitä vähää yleensä kuunnellaan erityisen tarkkaan ja vakavasti, ja se jos mikä pilaa kaikki vitsit. Tai ehkä mä vaan tulkitsen, ajattelen ja huolehdin liikaa - sitä tapahtuu joskus. Toisaalta vietin joulun poissa kotoa ja kaipasin omaa perhettä ja suomalaista joulua niin paljon, että pieni yliajattelu sallittakoon.

Kaiken kaikkiaan joulu oli kuitenkin ihan ok. Selvisin hengissä ja sain jopa pari lahjaa. Söin käsittämättömän paljon käsittämättömän hyvää ruokaa. Jos saisin Joen perheen ja kaiken tän ihanan ruuan Suomeen viettämään joulua, olisin joulun onnellisin reppana. Mahdollisesti myös liikakiloisin.

Mainittakoon amerikkalaisesta joulusta vielä se, että pihojen koristelu on täällä taidetta. Joskus onnistunutta ja ihan kaunista, yleensä uskomaton läjä muovipalloissa seisovia lumiukkoja, joiden päälle sataa lunta tai valoporoja tai ties mitä krääsää. Tässä lähellä on yksi läjästään kuuluisa talo, jonka silmiä särkevä koristekokoelma pysyi vaikka omistaja vaihtui. Voisin yrittää selittää sitä rojun määrää ja väriä, mutta tuskin onnistuisin, joten annetaan olla.

Muuten onkin ollut aika hiljaiseloa tämä lomailu. Tänään käytiin Lancasterin tehtaanmyymälöissä shoppailemassa. Lancaster sijaitsee täältä länteen päin Amish Countryn tuolla puolella, joten pelkkä ajomatka sinne oli turistille kokemus. Etenkin, kun tässä on pauhattu autosta kuin jumalasta viimeiset kaksi viikkoa. Jos kuvittelit sen järjettömän kokoisen moottoritien, joka väsymättä halkoo maisemaa päällään tuhat miljoonaa moottoriajoneuvoa, kuvittele että sille nyt täysin tyhjästä ilmestyy hevosen vetämä pieni kärry, jonka sisällä matkustaa jopa kokonainen perhe. Köyhemmillä on yksi vetohevonen ja sadesuojana iso sateenvarjo, varakkaammilla katettu kärry ja kaksi hevosvoimaa. Okei, ei tässä nyt ihan moottoritiestä puhuta, mutta kuitenkin tiestä, jolla ajetaan noin 80 km / h. Kärryn perässä on varoituskolmio ja pimeän aikaan vilkkuvat valot, jotta autot osaa varoa. Ja niitä on joka puolella. Voin sanoa, että oli hiukan outo näky amerikkalaisessa maisemassa. Yritin ottaa kuvan, mutta yhden epäonnistuneen kuvan jälkeen ajattelin, että ehkä kamera tosiaan vie Amishlaisen sielun mukanaan, ja pistin laitteen kiltisti takaisin laukkuun.

Tällaisia seikkailuja täällä. Toivottavasti kaikilla on ollut ihana ja rauhallinen joulu. Ja pikkuveikalle vielä uudestaan synttärionnittelut.