Rullaa alas ja lue Cleveland ja Michigan City ensin.

Chicago on ihana. En ole koskaan ollut suurkaupunkien ystävä, joten odotin kuuden miljoonan asukkaan Chicagon olevan vähintään yhtä äänekäs ja likainen kuin New York. Mutta ei. Täällä on puhdasta ja miellyttävää, eikä vähiten siksi, että Lake Michiganin tuulet tekee helteestä huomattavasti miellyttävämpää kuin Philadelphian alueella. Vaikuttavinta on kuitenkin ehkä rantaelämä. Palmuja (istutettuja toki, ei niitä tällä luonnostaan kasva), polkupyöriä, rantaterasseja, live-musiikkia, bikinejä, olutta ja rentoa mieltä aivan pilvenpiirtäjien juurella.

Saavuttiin tänne siis sunnuntaina, ja parkkipaikan paikantamisen (joka muuten maksaa täällä aivan luvattoman paljon, meillä 33 taalaa per päivä) sekä hotellihuoneen (joka jälleen kerran yllätti positiivisesti) tarkastamisen jälkeen käytiin rannalla ylihinnoitetulla lounaalla. Tämän jälkeen käveltiin ja hengailtiin, kunnes päätettiin käydä katsomassa, miltä Navy Pier näyttää, ja hyvältähän se näytti. Leffateatteri, kauppoja, ravintoloita, puutarha ja ennen kaikkea pieni huvipuisto, jossa on karuselleja, minigolfrata ja 50 metriä korkea (tuntui paljon korkeammalta) maailmanpyörä, johon mun tietysti piti päästä. Pelotti aika hulluna, kun se koppi alkoi nousta aina vaan korkeammalle ja heiluikin vähän. Vaan hienot oli näkymät sieltä ylhäältä. Kauppojen kiertämisen jälkeen lähdettiin takaisin keskustaan, jossa jätettiin päivällinen väliin, koska lounas painoi vielä mahalaukkua, ja siirryttiin sen sijaan suoraan jälkiruokaan. Ja tämä ansaitsee jo oman kappaleen.

The Cheesecake Factory. Kuulin tästä paikasta juttuja, mutta en voinut mitenkään kuvitella, että ne kakut olisi näinkin mahtavia. Listalla on noin kaksikymmentä eri makuvaihtoehtoa, ja voin suositella ainakin Snickers Bar -juustokakkua sekä sitä toista herkkua, jossa on valkoista suklaata ja vadelmaa. Jälkeenpäin kyllä ahdistaa, mutta se on sen arvoista. Cheesecake Factory on myös ihan ravintola, ja tänään käytiin siellä lounaalla. Fabulous. Eipä tarvinnut taaskaan syödä toista lämmintä ateriaa sen Garlic Noodles -annoksen jälkeen. Uuu nam.

(Tähän sivuhuomautuksena, että Chicago Style Pizza on hyvin tunnettu käsite. Harmi, ettei meikäläinen voi enää sietää pizzaa.)

Tänään maanantaina Joe haki meille aamiaisbagelit jostain kahvilasta, ja sitten lähdettiin etsimään Museum of Science and Industrya. Tämä retki päättyi vähän traagisesti, koska annoin miehen hankkia kartat, paikallistaa museon kartalta ja valita kulkuneuvot. Tämä tietysti johti siihen, että ensin käveltiin kolme korttelia metrolle, joka sitten pysähtyi noin viiden kilometrin päähän tästä kyseisestä museosta. Käveltiin valehtelematta melkein tunti, ja molemmilla meni hermot, koska miehen mielestä kartalla matka näytti paljon lyhyemmältä eli ei ollut hänen vikansa, ja allekirjoittaneen mielestä karttaa pitäisi osata lukea ennen kuin laittaa lyhytpinnaisen naisen kävelemään tuntikausia paikkaan, joka on "just tossa kulman takana". Riitahan siitä saatiin aikaan, ja kun vihdoinkin päästiin perille, kumpikaan ei edes halunnut mennä sisään. Hypättiin bussiin ja päästiin takaisin keskustaan, jossa lounaan jälkeen kaikki oli jo unohdettu. Mikä tietysti johtui siitä, että lounas syötiin tuossa yllämainitussa paikassa. Lounaan, maratonin, riidan ja kaiken sen auringonpaisteen jälkeen olin aivan valmis päiväunille, joilta heräsin punaisena kun jokirapu - se miellyttävä tuulenvire on sillai kivasti petollinen, ettei auringossa edes huomaa, että onpahan muuten kuuma. Oli tosi kiva käydä tekemässä viimeiset ostokset, kun näytin siltä, etten osaa meikata. Uusi juustokakkukokemus auttoi unohtamaan tämänkin nöyryytyksen.

Huomenna käydään opastetulla kierroksella USA:n tunnetuimmalla baseball-stadionilla, Wrigley Stadiumilla. Pitäisi olla hieno kokemus. Sitten matka jatkuu Joen serkun luokse Indianapolisiin Indianaan. Kuulemma tarjolla olisi jonkinnäköinen urheilutapahtuma. Ei pysty muistaa, mistä lajista on kyse. Kerron, kun tiedän.